Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon

Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon
ja se minua niin ravistaa…

Viimeiset vieraat: Elämää autiotaloissa
Kai Fageström valokuvat, Risto Rasa runot,  Heikki Willamo teksti  ja
valokuvat. Maahenki

Useinkin on kirjoja, joista ei tiedä, mistä kirjaston luokasta etsisi tai mihin
luokkaan laittasi.Tämä Viimeiset vieraat on juuri sellainen. Kuvia  eläimistä, tekstejä
vierailuista autiotaloihin, muisteluksia talojen  entisestä elämästä ja vielä
runoja.

Kuvissa  on yötunnelma, ne ovat tummia ja joitain kuvia pitää katsoa tarkkaan,
että näkee sen eläimen, esimerkiksi supikoiran sivulla 30.Supikoirat,mäyrät ja
muut ovat omissa oloissaan, joistain kuvista välittyy hämmästys: mitä tuo täällä
tekee?  Äkkikatsomalta kuvat vaikuttavat mustavalkoisilta, mutta kyllä taloista ja
pihapiireistä värejä löytyy

Heikki Willamon teksti on viipyilevää ja runsaasti yksityiskohtia sisältävää,
niiden pohjalta jo syntyisi mielikuvia. Kuvat ja teksti toimivat yhdessä.”Hylätyn
pellon nurkassa oleva mökkipaha ei kelvannut edes kesän viettoon. Se jäi hiirille
ja muulle pikkuväelle, eläimille, joita pidämme usein vähäpätöisinä tai
kiusallisina. Jollain tavalla tämä on looginen loppu tarinalle, jonka puitteet
ovat olleet köyhät ja ankarat. Pienenä eläminen ei ole helppoa.”

Talot ovat joskus autioita vain ihmisten mielessä: ” Täältä on  löytynyt oikea
asumisen meininki. Kesäiltoina pihassa on kova touhu, ja talvella tuvan
uumenissa nukkuu epälukuinen mäyräjoukko. Täällä on elämää, talo ei todellakaan
ole autio”.

Risto  Rasan runot ovat Willamon tekstin tunnelman kaltaisia, hieman nostalgisia. Ihminen tarkkailee luontoa, hyvinkin pientä asiaa:  Jos olet onnekas/kuulet naakan laulavan/kivisistä nuoteista.