Suomessa on 2000-luvulla julkaistu ilahduttavan paljon uutta esseistiikkaa. Ilahduttavaa on ollut myös se, että aiheiltaan ja käsittelytavoiltaan 2000-luvun esseet ovat olleet monipuolisempia kuin edeltävän vuosisadan sisarensa. Perinteisesti suomalaisissa esseissä on käsitelty paljon mm. kirjallisuutta (ensimmäisen Finlandiankin voitti kirjallisuusesseiden kokoelma, Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma), nykyisin aiheiksi valikoituu melkein mitä hyvänsä.
Tästä saa kiittää erityisesti Savukeidas-kustantamoa, jonka esseejulkaisut Antti Nylénin esikoisteoksesta Vihan ja katkeruuden esseet (2007) lähtien ovat auttaneet avartamaan suomalaisten käsityksiä siitä, mitä essee voi olla ja mitä se voi käsitellä.
Esseistä puhuttaessa jumitutaan usein sanan määrittelyyn. Mainitaan sen etymologinen tausta (ranskan sanasta essai, tarkoittaa yrittämistä tai kokeilemista), puhutaan ehkä vähän Michel de Montaignesta (1533-1592, esseet popularisoinut ranskalainen filosofi) ja siirrytään väittelemään siitä, onko essee tietoa vai kaunoa.
No, ehkä riittää todeta, että esseetä on monin tavoin luonnehdittu “välitilan taiteeksi”, joksikin eri kirjallisuuslajien välissä olevaksi. Esimerkiksi tutkija ja tietokirjailija Olli Löytylle essee on “epäkesko hybridi”, jonka yksi määrittelisi kauno- ja toinen tietokirjallisuudeksi. “Molemmat ovat oikeassa ja väärässä”, Löytty toteaa Johanna Venhon toimittamassa Mitä essee tarkoittaa? -teoksessa (Savukeidas 2012).
Esseen määrittelystä ja historiasta kiinnostuneille voi suositella HY:n yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori H.K. Riikosen teosta Mikä on essee? (SKS 1990). Tuoreempia ja ehkä vähemmän akateemisia näkökulmia kaipaavat lukevat Venhon teoksen. Tai sitten voi avata satunnaisesti valitun esseekirjan – esseisteillä kun on taipumusta määritellä asia itse.
Mitään tyhjentävää selvitystä esseelle ei kirjoista saa. Kuten Venho itse toteaa esipuheessaan: “Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin haluaa.”
Siksi kannattaakin lukea runsaasti esseitä ja muodostaa oma käsitys siitä, mitä ne ovat.
Viisi essee-vinkkiä syksyyn:
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (Savukeidas 2018, 185 s.)
Älykkäitä, selkeäsanaisia ja viihdyttäviä esseitä populaarikulttuurista, kirjallisuudesta, taiteesta ja seksistä. Hosseini käsittelee aiheitaan huonouden näkökulmasta, ja päätyy usein johonkin hyvään.
Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012, 169 s.)
Äänitaiteilijan ja kirjailijan yhteistyönä alun perin radiolle luotu Meri toimii kirjanakin. Intuitiivisesti etenevä, impressionistinen ja vaistonvarainen sukellus kieleen.
W.G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen, Tammi 2014, 155 s.)
Kulttikirjailijan esseissä tarkastellaan sitä, kuinka saksankielinen kaunokirjallisuus toisen maailmansodan jälkeen unohti täysin sodan ja saksalaisten kärsimykset. Informatiivista ja uskomatonta.
Jantso Jokelin: Gastonin leuka ja muita esseitä (Sammakko 2017, 261 s.)
Jokelinin “yrityksiä ajatella tietyllä tavalla hetken ajan”, aiheina mm. syöminen Raxissa, Grand Theft Auto V ja matka Suomen keskipisteeseen. Hauskaa ja ajatuksia herättävää.
Matti Mäkelä: Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia (WSOY 1995, 157 s.)
Provokatiivinen, mutta ilmaisullisesti tiukka aikansa kohukirja, jossa Mäkelä kuvaa mm. kahden puolison kanssa elämistä.
Esseistä kiinnostuneille voi suositella lämpimästi myös Tytti Rantasen ja Antti Arnkilin Esseekelaa-podcastia. Esseen ystäviksi itseään kutsuvat tekijät “perehtyvät tähän kirjalliseen vapaakenttään sekä keskenään että vaihtuvien esseistivieraiden kanssa”.
Jani Ekblom
Rovaniemen kaupunginkirjasto
Kirjava kirjasto 