Tässäpä oiva tilaisuus muistella menneitä, olenhan vuoden lopulla jäämässä eläkkeelle kiertävän kirjastovirkailijan hommasta. Aletaanpa alusta asti.
Kuusivuotiaana kesällä 1962 seisoin kotipihalla ja kummastelin, miksi vihreä Cortina tuli pihallemme. Kotikylässäni auto oli silloin harvinainen näky. Sen kyydissä oli lautoja ja lankkuja. Toisessa kuormassa oli muutama sata kirjaa, sen ajan ja elämänkokemuksen valossa hirmupaljon. Ihmettelin, miksi niitä meille tuodaan. Sain kuulla, että peräkamariin tulee kylän sivukirjasto ja sieltä lainataan kyläläisille kirjoja luettavaksi. Lankuista ja laudoista tehtiin hyllyt.
Kirjat kiehtoivat mieltäni, joten opin lukemaan hyvin äkkiä. Näistä aineksista kehkeytyi elämänmittainen lukuharrastus ja unelma töistä kirjastossa. Alun toisella kymmenellä lainailin jo kirjoja kyläläisille. Kyläkirjasto siirrettiin vuonna 1982 koululle. Kirjoja oli silloin n. 3000 kappaletta. Asuin tuolloin Mäntsälässä ja muistan tyrmistyneeni kuullessani, että kirjasto viedään meiltä pois. Otin asian suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena. Kaikkeen tottuu ajan kanssa.
Vuonna 1999 asuin taas kotikylässäni. Sain mahdollisuuden ryhtyä hoitamaan samaa sivukirjastoa eli nykyistä Korvatunturin lainausasemaa 4h/viikko. Innoissani siihen työhön ryhdyinkin. Kirjastoon tuotiin ensimmäinen tietokone. Silloinen nörtti pisti piuhat koneeseen ja töpselin seinään. Komensi istumaan tuolille ja tokaisi: ” ei muuta kuin käyttämään”. Töllötin hetken vekotinta ja sanoin etten ole eläissäni moista näin läheltä nähnyt, saati käyttänyt. Sain viiden minuutin kurssituksen tyylillä, tuosta auki ja kiinni, oota vähän aikaa, tuossa voit kirjoittaa asiakirjoja ja tuosta voit hakea asioita ja käväistä vaikka pankissa. Siitä se lähti, se ”atk-osaaminen” nimittäin. Konetta käytin pääasiassa tiedonhakuun. Löysinkin sieltä mielenkiintoisia asioita. Kyläkoulun oppilaita usutin osallistumaan jopa kirjoituskilpailuun Päätalo-instituutin sivuilla (muistanenko nimen oikein). Taisi joku päästä jopa palkinnoille.
Vierähti muutama vuosi. Tuli tunne, tämä on nyt tässä, nimittäin entinen työni. Nyt on viimeinen mahdollisuus vaihtaa ammattia ja kokeilla jotain uutta. Vaihtoehtoja oli tasan yksi, halusin päästä kirjastoon työharjoitteluun. Niin sitten kävikin, pääsin Savukosken kirjastoon opettelemaan työn tekoa kun en mitään ennestään osannut.
Vuonna 2009 perustettiin kolmen kunnan Sompion kirjasto. Rankan työssäoppimisen ohessa opiskelin kirjastovirkailijan osatutkinnon samana vuonna ja päädyin työttömäksi. Muutoksen tuulia oli jo silloin ilmassa ja kirjastojen toiminta muuttumassa avoimempaan suuntaan. Vasta päästyäni Valkeakoskelle opiskelemaan, tajusin mihin herhiläispesään olin pääni pistänyt. Dataa siellä ja täällä, tietokantaa jos jonkinlaista. Kirjastovierailuilla näin, kuinka monin tavoin asioita voi olla esillä, pääosa arkirutiineista tapahtuu tietokoneella. Ei ollut ujolle maalaistytölle laisinkaan helppoa, etenkään tietokoneen käyttö. Paperit sentään sain.
Onnekkaasti olin valmiiksi osa-aikainen Sompion kirjaston virkailija, kiitos Korvatunturin lainausaseman. Hups heijakkaa, seuraavana kesänä 2010 päädyin ensikerran kokoaikaisesti töihin Sompion isolle kirkolle eli Sodankylään. Aristellen astelin siellä tiskin taakse tutustumaan Sodiksen kirjaston työtapoihin ja paikkakunnan ihmisiin. Kommenttiakin tuli laidasta laitaan puolin ja toisin, yksi ensimmäistä kuului ”jaa, että tuommoinen palauttaja tällä kertaa”. Tyhmänä noviisina vastasin: kait kirjastossa muutakin tehdään kuin palautellaan kirjoja. Kerran eräs henkilö tokaisi: ”älä ole aina niin totinen”. Eipä tullut hymyily mieleeni. Piti nääs aloittelijan yrittää olla tarkkana kuin porkkana jotta asiat hoituisivat edes sinne päin, kuin talossa tapana oli. Pikkuhiljaa olen oppinut tuntemaan senkin talon tapoja, ainakin ison osan niistä ja vähän siinä sivussa työkamujakin. Viimeistään kirjaston tiskin takana olen havainnut, miten paljon on erilaisia ihmisiä ja heillä erilaisia kirjallisia makutottumuksia. Uutta olivat myös ulkomaalaiset turistit. Kerrankin muuan saksalaisnainen kyseli:”Wo ist Wizhcee?” useampaan kertaan. Ihmettelin silmät pyöreänä hyvin tovin. Viimein oivalsin rouvan kyselevän wc:tä ja viittasin kädelläni siihen suuntaan. Vieras huokaisi helpotuksesta ja meni vessaan.
Muitakin kommelluksia on kohdalle osunut näissä kieliasioissa.
Isommassa työyhteisössä tulee joskus törmäyskurssiakin. Kuittia on kuulunut seikasta jos toisesta tyyliin; joku on taas laittanut kirjan väärään paikkaan, taas löytyi Roin levy meidän pestävien korista jne. Kuuntelijalle jäi tunne että se joku on minä, tuumn eikö täällä muille satu koskaan mokia. Olin oppinut kirjastorutiinit eri tavalla pienemmässä paikassa. Miksi sinä siitä napista painoit, meillä tehdään aina näin, kuuluu usein. Jos talon tapa tehdä asia toimii paremmin, muutan tapojani. Muuten tuumin, tyhjänpäivästä nipotusta jos kerran lopputulos on sama. Lienee tuttua muuallakin.
Yleensä ottaen pienissä kirjastoissa on rennompi meininki. Asiakkaat ovat kiireettömämpiä ja kaukolainapyynnötkin osataan kysellä hyvissä ajoin. Tuuraaja tekee sen minkä osaa ja yrittää sitäkin mitä ei oikein hyvin hallitse. Siltikin asiat ovat hoituneet. Jos ja kun virheitä tulee, niistä puhutaan kerran mutta ei jankuteta syvästi paheksuen. Sanalla sanoen työn sisältö on tuurajan omissa käsissä, etenkin kun töissä on yksin.
Eri kirjastoissa työskenteleminen on ollut työni paras osa. Kirjastokimpan toiminnasta saa laajemman yleiskuvan. Eniten työstäni ovat hyötyneet Niemen ja Saun kirjastot joissa on vain yksi virkailija. On helpompi jäädä lomalle kun tuntee tuuraajan, tietää työskentelytavat ja ennakoi tunarin toilaukset. Sopeutuminen ison yksikön ryhmädynamiikkaan lienee etupäässä oma ongelmani. Olen oppinut työskentelemään omin nokkineni. En oikein osaa oleutua ison ryhmän vaatimuksiin. Selkeät ohjeet ovat auttaneet asiassa, jos olen hoksannut niitä katsoa. Sodiksessa olen kokenut olevani lähinnä kiireapulainen, siksi paljon olen sieltä ollut pois. Pitemmän poissaolojakson jälkeen tuntuu siltä kuin tulisin uuteen työpaikkaan.
Kymmenkunta vuotta on tullut ajeltua kairojen poikki tuiskussa ja tuulessa, hirmupakkasilla ja hurjissa ukkosmyrskyissä. Raskainta ovat olleet pitkät matkat, aikaiset ylösnousut ja vaihtelevassa kunnossa olleet tiet. Parhaimpia hetkiä matkalla eri vuodenaikojen mukaan vaihtelevat maisemat. Niissä on silmä levännyt ja monet hankalat työasiat oienneet. On ollut aikaa miettiä asioita. On ollut aikaa tutustua myös kirjaston äänikirjoihin.
Kymmenessä vuodessa olen saanut opetella kahta kirjastojärjestelmää, nähdä digitekniikan ja sen neuvonnan soluttautuneen kirjastoon (julkiset palvelut verkossa), nähdä monenlaista kulttuuritapahtumaa / näyttelyä. Kannatan kirjaston tilojen (jos on sopiva) tarjoamista tapahtumatuottajien käyttöön. Vanhanaikaisena ihmisenä kirjaston oman tapahtumatuotannon keskittäisin perinteisiin kirjakahviloihin, kirjailijavierailuihin lukupiireihin yms. Olen saanut osallistua Sompion kirjastolaisten mukana mukaviin opintoreissuihin. Muutamassa kirjaston muutossakin olen häärännyt aputyttönä.
Sompion kirjastokimppaa pidän hyvänä asiana. Pienempien kirjastojen vuoksi toivon, että yhteistyö jatkuisi mahdollisimman pitkään. Lainausautomaatin toivon antavan hieman lisää työaikaa virkailijoille kirjastojen näkymättömän työn tekemiseen.
Summa summarum
Vuodet ovat vierineet vinhaa vauhtia, joka vuosi nopeampaa. Kiertävän kirjastolaisen vauhti kylläkin on hidastunut verkkaisesti. Liukuva työaika on ollut hyväksi. Pitkässä juoksussa hyviä asioita ja mukavia muistoja on enemmän kuin niitä huonoja, ainakin kiertolaisen näkökulmasta. Muistan kuulleeni sanonnan ”Kun se on raskainta ollut, on se parasta ollut”.
Tässä vaiheessa iso kiitos entisille ja nykyisille työkavereille niistä ajoista, jotka olen kirjastomatkallani tavannut.
Heli Kesälahti
kiertävä virkailija Sompion kirjasto
Kirjava kirjasto 