En ollut kovin vanha, ehkä 10-vuotias, kun menin Keminmaan kirjastoon lainaamaan kirjaa koulun kirjaesitelmää varten. Lukeminen ärsytti minua tuolloin. Koko kirjaesitelmä vaivasi mieltäni, ja aiemmin lukemiani lastenkirjoja pidin typerinä. Nyt ymmärrän, että en aivan vielä ollut vain löytänyt sitä oikeaa kirjaa ja lukukokemusta. Hetki oli kuitenkin aivan lähellä.
Kirjastosta löytyi Hobitti eli Sinne ja takaisin, Tove Janssonin kuvittamana. Kirja tuntui isolta ja painavalta pienen pojan käsissä, ja sivumääräkin jännitti. Muistan vieläkin, kuinka kirjaston työntekijä myönsi, että lukemista on paljon, mutta kannusti silti lainaamaan kirjan. Ja hyvä että kannusti, sillä se oli minun elämässäni se kirja ja se lukukokemus, joka sai minut ymmärtämään lukemisen merkityksen.
Totuuden nimissä mainittakoon, että ei lukuintoni kertaryminällä saanut valtavia mittasuhteita, vaan se ikään kuin oli hautumassa vielä murrosiänkin. Lukiossa se kuitenkin nosti päätään uudestaan, ja voisikin sanoa, että siitä se sitten lähti. Muistin, että lukeminen voi olla elämys, joka jättää mietteliääksi vielä pitkään senkin jälkeen, kun kirjan on palauttanut on kirjastoon. Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden kursseilla tulin vakuuttuneeksi, että haluan äidinkielen opettajaksi. Syy oli hyvin yksinkertainen: halusin edistää omassa työssäni lukemista. Vuosien päästä aloitinkin yliopisto-opinnot, pääaineenani suomen kieli ja sivuaineina kirjallisuus ja informaatiotutkimus.
Opiskeluaikanani päädyin kesätöihin eri kirjastoihin, mutta sydän veti silti opettamisen maailmaan. Halusin opettaa suomea vieraana kielenä, ja niinpä pian suuntana oli Transilvania ja Cluj-Napoca-niminen kaupunki, jonne minut lähetettiin harjoittelijaksi. Sain harjoitella suomen kielen opettamista yliopistossa, ja harjoitteluuni kuului myös oppiaineen pienen kirjaston järjestelyä. Tuntui kuin ajatus kirjastotyöstä olisi seurannut minua Romaniaan asti. Opettajahaave eli kuitenkin yhä vahvana, ja myöhemmin päädyin vielä useampaankin paikkaan opettamaan suomea.
Kun kiertää yksin maailmaa, on hyvin aikaa kuulostella, mitä todella haluaa ja kaipaa elämältään. Itsestään löytää piirteitä, joita ei aiemmin ole uskonut löytävänsä, ja uudenlaista rohkeutta. Ennen niin isot ja tärkeät asiat saattavat alkaa tuntua pieniltä ja mitättömiltä, ja aiemmin hyvin arkisilta, tylsiltä ja tavallisilta tuntuvat asiat saattavatkin syöksyä mieleen ja tuntua kaikkein tärkeimmiltä koti-ikävän yllättäessä.
Jossain vaiheessa ajatus paluusta kotikulmille pohjoiseen juurtui mieleeni. Ajan myötä myös innostukseni opettamista kohtaan alkoi hiipua, mutta lukeminen ja kirjat pysyivät yhä elämässäni. ”Edistää omassa työssäni lukemista”. Kenties se oli juuri tuo ajatus, joka sitten antoi sen viimeisen potkun kohti kirjastoalaa. Tätä kirjoittaessani olen orientoitumassa kohti uutta elämänvaihetta. Olen palannut pohjoiseen ja olen juuri aloittanut työn kirjastotoimenjohtajana Simossa. Edessä on paljon uutta opeteltavaa, uusiin ihmisiin tutustumista ja uusia haasteita. Ja mikä tärkeintä: jonakin päivänä saatan itse ojentaa kirjan pienelle lapselle, joka puntaroi mielessään, lainatako vai ei, ja silloin voin rohkaista ja kannustaa lainaamaan. Edessäni saattaa sinä hetkenä seisoa tulevaisuuden opettaja, insinööri, lääkäri…tai ehkä jopa kirjastotoimenjohtaja. Yksikin kirja voi muuttaa ajattelua – ja useampi kirja jopa elämän suunnan.
Jonne Kauppi
kirjastotoimenjohtaja
Simon kunnankirjasto
Kirjava kirjasto 