Kirjastotyö ei ole ainoastaan kirjaston seinien sisällä työskentelyä. Tämän syksyn aikana on tullut pidettyä sekä satutuokioita päiväkodeissa että kirjavinkkauksia kouluilla. Kumpikin toiminta on luonteeltaan sellaista, että päivän päätteeksi on usein huomannut itsekin oivaltaneensa jotain lasten ja nuorten maailmasta ja heitä askarruttavista kysymyksistä. Olen viime aikoina miettinyt paljon, millaiset asiat voivat yhdistää kaikenikäisiä ihmisiä.
Uteliaisuus ja ihmettely eivät mielestäni katso ikää. Ajattelen, että uteliaisuus voi kohdistua sekä fantasiamaailmoihin että tähän meidän omaan arkiseen maailmaan, josta itse asiassa tuntuu löytyvän melkeinpä yhtä ihmeellisiä asioita kuin saduista. Esittelin vinkkauskierroksilla esimerkiksi tietokirjaa ihmisten keksinnöistä. Sisällöstä toin joitakin valittuja paloja esille, mutta parhaiten kontakti tuntui syntyvän, kun kysyi, mitä keksintöjä lapsen omassa arjessa tai vaikkapa koululuokassa näkyy. Vastausten määrä ei ollut vähäinen.
Kiinnostavia hetkiä syntyy myös silloin, kun esimerkiksi avaruutta käsittelevää tietokirjaa esittäessä kysyykin kysymyksiä, joihin ei ole varmaa vastausta. Ainakaan vielä. Ja silloin ollaankin oikeastaan tieteen ytimessä: kysytään (kenties omituisiakin) kysymyksiä, joihin ei ole varmaa vastausta, mutta mietitään silti. Uutta tietoa tulee koko ajan lisää, ja huomenna tiedämme enemmän kuin tänään. 50 vuoden päästä tiedämme vielä enemmän. Eräs lapsi kysyi minulta vilpittömästi, onko muualla maailmankaikkeudessa elämää. Vastasin, että en tiedä, ehkä on. Ainakin toivon niin. Ja toivon myös, että vastaus saataisiin jonakin päivänä. Tällaiset kysymykset heittävät meidät kertaryminällä arkisen kokemusmaailmamme ulkopuolelle, ja mielestäni se tekee niistä erittäin virkistäviä ja kiinnostavia kysymyksiä. Ne kutittelevat uteliaisuuttamme ja saavat kenties miettimään muita isoja ja tärkeitä kysymyksiä elämän olemuksesta.
Kummallisten kysymysten lisäksi myös kummalliset maailmat ja otukset ovat tärkeitä, vaikka niitä ei olisikaan olemassa muualla kuin mielikuvituksessa. Kysyin yhdeltä eskariryhmältä satutuokion yhteydessä, millaisia lohikäärmeet ovat. Minkävärisiä ne ovat, mitä ne syövät, mitä ne harrastavat jne. Osa vastauksista oli aika hurjiakin, mutta minusta koskettavinta oli kuitenkin kuulla, että myös lohikäärmeet kaipaavat ystäviä. Jutustelun jälkeen luvassa oli Astrid Lindgrenin satu pienestä lohikäärmeestä. Oli hauska kuulla lasten mielipiteitä juuri Lindgrenin kuvailemasta lohikäärmeestä ja siitä, vastasiko se lasten omia mielikuvia. Lapset jatkoivat aiheen käsittelyä vielä eskarissa ja siitä syntyi upeita lohikäärmekuvia, jotka tällä hetkellä koristavat kirjaston lastenosastoa.
Kun katselen lasten tekemiä lohikäärmepiirrustuksia, ajattelen, että edessäni näkyy se, mikä lastenkirjastotyössä on tärkeää. Mielestäni tärkeää on se, että jokainen lapsi voi joskus tulla kirjastoon ja pohtia vaikkapa tähtien etäisyyttä Maasta tai lohikäärmeen ruokavaliota. Toivon, että sellainen toiminta luo lämpimiä muistoja, jotka kulkevat elämässä mukana myöhemminkin. Kenties juuri se sytyttää uteliaisuuden kipinän, mikä voi johtaa elämässä erilaisille poluille.
Kirjava kirjasto 