Syksy taittuu pikkuhiljaa talveksi niin kirjaston pihalla kuin surukirjojen sivuilla. Lehtien lakastuminen, luonnon hiljeneminen ja kylmästi puhaltava viima kuvaavat kirjallisuudessa usein kuolemaa ja surua. Kirjallisuus tarjoaa turvallisen paikan käsitellä vaikeita tunteita sekä lapsille että aikuisille. Siinä missä kuolema etääntyy ihmisten arjesta, surua käsittelevät kuvakirjat lisääntyvät. Siksi on tärkeää, että kuolemaa käsitellään lapsen tasoisesti osana tunnekasvatusta ja turvallisesti kirjallisuuden keinoin. Vaikeiden tunteiden peilaaminen tarinaan, jota rytmittää kuvan ja sanan liitto, antaa väylän käsitellä omia kokemuksia ja saada vertaistukea.
Kun suru osuu kohdalle, siitä on tärkeää puhua lapsen kanssa viivyttelemättä ja rehellisesti, mutta kuitenkin lapsen tasoisesti (MLL, 2023). Pienten lasten ajattelu on hyvin konkreettista ja siksi kuolemasta on tärkeää puhua suoraan ilman kielikuvia tai kiertoilmaisuksia, sillä lapsen mielikuvitus voi yrittää täyttää epäselviä kohtia. Poisnukkuminen on esimerkki tällaisesta epäselvästä ilmaisusta, joka saattaa aiheuttaa lapselle jopa nukahtamisen pelkoa. Vasta kuuden vuoden iässä lapsi alkaa ymmärtämään kuoleman lopullisuuden. Lapset saattavat suhtautua suruun kevyestikin ja purkaa oloaan leikin kautta, kun taas joillain suru ilmenee vasta myöhemmin. Aikuisten rooli lapsen surun käsittelyssä on olennainen, sillä lapselle itselleen ei ole vielä kertynyt työkaluja surun prosessoimiseen. Lapsi hahmottaa maailmaa kielen kautta, mutta tarvitsee aikuisen apua sanoittamaan vaikeita kokemuksia. (MLL, 2023.) Kirjallisuuden avulla lapsi saa siis keinon ymmärtää ja sanoittaa omia tunteita omalle ikätasolleen sopivalla tavalla – siksi on tärkeä apuväline surutyöhön. Tässä kirjoituksessa esittelen surua ja läheisen menettämistä käsitteleviä lasten kuvakirjoja.
Annika Sandelinin kirjoittamassa ja Linda Bondestamin kuvittamassa kirjassa Silkkiapinan nauru (2019) Tapiirin paras ystävä Silkkiapina sairastuu ja lopulta kuolee. Tapiirin maailma särkyy, ja kaipuuseen sekoittuu myös vihaa ja mustasukkaisuutta Tapiirin tajutessa, että Silkkiapina on ollut tärkeä myös muille viidakon asukeille. Kirja muistuttaa, että surua ei tarvitse kantaa yksin. Kuvituksen värimaailma on tummaa, joten vaaleat värit ja valo korostuvat siinä ikään kuin toivonpilkahduksina. Pieni kuollut Silkkiapina on piirretty vapaalla viivalla ja muusta kuvituksesta poiketen valkoisella taustalla, mikä puolestaan viestii olennon hauraudesta ja toisaalta kuolemanhetken rauhallisuudesta. Bondestamin kuvitus leikittelee värien lisäksi mittasuhteilla, mikä korostaa surun musertavaa ja suurta voimaa. Esimerkiksi Tapiiri on piirretty aukeaman alareunaan maahan aivan pieneksi, kun taas viidakon puut nousevat valtavina tummina entiteetteinä ympärillä. Loppua kohden, kun suru alkaa muuttaa muotoaan, eläinhahmot suurenevat ja tulevat lukijaa lähemmäksi.
Kuvakirjassa Surutalvi (2022), jonka on kirjoittanut Heli Pruuki ja kuvittanut Anita Polkutie, lapsen surua käydään läpi jopa oppikirjamaisen tarkasti johtuen Pruukin taustasta teologian tohtorina ja psykologina. Kirja sisältää myös vanhemmalle tai kasvattajalle käytännön neuvoja ja tietoa, miten keskustella surusta ja hautajaisista lapsen kanssa. Kirjassa on paitsi empaattinen myös didaktinen lähestymistapa suruun. Polkutien sinertävän sävyiset kuvitukset akvarellitehosteineen luovat herkän ja kauniin tunnelman. Surutalven näkökulmahahmo on Piipatti, jonka mummi kuolee. Kirjassa Piipatti käy läpi suruun liittyviä monisäikeisiä tunteita, ihmettelee kuolemaa vanhempiensa kanssa ja lopulta opettelee muistelemaan mummia. Kirjassa käsitellään myös hienosti ja selkeästi hautaisten ja muistotilaisuuden kulkua, mikä voi osaltaan lievittää lapsen jännitystä ja ahdistusta uudessa tilanteessa.
Anna Elina Isoaron kirjoittamassa ja Mira Malliuksen kuvittamassa kuvakirjassa Sinä yönä tuli talvi (2021) käsitellään koskettavasti raskautta ja sisaruksen menettämistä isoveljen näkökulmasta. Isoveli odottaa hartaasti kotiin saapuvaa vauvaa, mutta isä ja äiti saapuvatkin sairaalasta kotiin kaksin punaisine silmineen, ”niin kuin he olisivat olleet liian kauan uimahallissa”. Kirjassa isoveli toimii minäkertojana, jonka ajatuspuheen kautta lukija pääsee kurkistamaan surevan lapsen mielenmaisemaan. Lasten ensimmäinen kosketus kuolemaan tapahtuu usein isovanhemman poismenon myötä. Sisaruksen menettäminen on paljon harvinaisempaa, eikä lähipiirissä ole välttämättä saman menetyksen kokenutta vertaistoveria. Siksikin kuvakirjat ovat tärkeitä, sillä niiden kautta lapsi voi kokea samaistuvansa fiktiivisten henkilöiden kokemuksiin ja näin saada vertaistukea.
Réka Királyn kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Pieni suuri tarina surusta (2025) on muista esittelemistäni teoksista poiketen kerrottu kuolevan näkökulmasta. Kirjassa kettu huomaa turkkinsa harmaantuneen, jonka myötä se tajuaa kuoleman lähestyvän. Kun ketun varjo kuiskaa ”pian on aika”, Kettu muuttuu rauhattomaksi. Se pohtii, miltä kuolema tuntuu, mitä kaikkea pitää hoitaa ennen kuolemaa ja miten hänen ystävänsä pärjäävät, kun siitä aika jättää. Kuolema saavuttaa Ketun lopulta kauniisti, rauhallisesti ja ystävien ympäröimänä. Aihetta käsitellään muihin kirjoihin verrattuna runollisemmin ja viipyilevämmin, mutta rohkealla tavalla poikkeavasta näkökulmasta johtuen. Kuolema mainitaan kuitenkin eksplisiittisesti vasta kirjan puolivälin jälkeen. Királyn hellyyttävät kuvitukset puhaltavat lämpöä koskettavaan tarinaan.
Sinituuli Viljasen kirjoittama ja Keanne van de Kreeken kuvittama kirja Miksi mummu ei ole enää täällä? (2025) kertoo nimettömäksi jäävän minäkertojan surusta, kun hänen muistisairas isoäitinsä hiipuu ja lopulta kuolee. Hän ihmettelee äitinsä kanssa kuoleman lopullisuutta yrittäessään ymmärtää, että mummu ei tule takaisin. Myös tässä kirjassa suruprosessia verrataan vuodenaikojen vaihteluun ja väreihin. Minäkertojan suorien tunneilmaisujen rinnalla kulkee läpi teoksen myös kuvainnollisempi kieli. Surusta käytetään paljon talveen liittyviä metaforia, kuten ”ikävä vyöryi lumimyrskyn lailla” tai ”kuin talvi olisi muuttanut minuun asumaan”. Kirjan lopussa kuitenkin pakkanen alkaa hellittää ja päähenkilön maailmaan astuvat värit ja lämpö.
Surutyön kannalta on tärkeää, että kirjat päättyvät positiiviseen ja rohkaisevaan sävyyn. Surua käsittelevät lastenkirjat muistuttavatkin, että suru ei välttämättä katoa, mutta siitä huolimatta elämä voi olla onnellista ja hyvää. Maailma voi hetken näyttää talvisen harmaalta ja kylmältä, mutta pian harmaa saa rinnalleen värejä, naurua ja toivonpilkahduksia. Muistot ja ilo voivat elää rinnakkain.
Leeni Relander
Inarin kunnankirjasto
Kirjallisuus
Isoaro, A. E. & Mallius, M. (kuvit.) (2021). Sinä yönä tuli talvi. WSOY.
Király, R. (2025). Pieni suuri tarina surusta. Etana Editions.
Pruuki, H. & Polkutie, A. (kuvit.). (2022). Surutalvi. Lasten Keskus.
Sandelin, A. & Bondestam, L. (kuvit.) (2019). Silkkiapinan nauru. Teos & Förlaget.
Viljanen, S. & Kreeke, K. (kuvit.) (2025). Miksi mummu ei ole enää täällä? Kvaliti.
Lähteet
Heikkilä-Halttunen, P. (2010). Minttu, Jason ja Peikonhäntä: Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista. Avain.
Kokko, M. (2014). ”Jos minutkin haetaan taivaaseen?” : Surevan lapsen vaihtoehtoiset maailmat Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole ja Tyttö ja naakkapuu. Teoksessa Lastenkirja. Nyt. Toim. Marleena Mustola. SKS.
Mannerheimin Lastensuojeluliitto. (2023). Lapsi ja läheisen kuolema. https://www.mll.fi/vanhemmille/tukea-perheen-huoliin-ja-kriiseihin/lapsi-ja-laheisen-kuolema/
Kirjava kirjasto 