Tämä ei liene ensimmäinen (eikä todellakaan viimeinen) kerta, kun kirjoitan tai puhun ihmisten kohtaamisesta kirjastossa. Äkkiä ajateltuna se on mitä arkisin näky: ihminen asioi jossakin toisen ihmisen kanssa. Mutta kuinka tärkeää se! Jos on koskaan tehnyt digiopastusta, niin huomaa hyvin nopeasti ainakin sen, millaisia vaikeuksia ja ahdistusta syntyy, jos ihmisellä ei ole mahdollisuutta asioida ihmisen kanssa virastoissa ja muuallakin. Vaikka olisi opetellut ulkoa jonkin verkkosivun, niin tässä meidän kiireisessä ajassamme se on hyvin lyhyt ilo: montakohan kertaa on tullut eteen tilanne, jossa jokin verkkosivun päivityksen yhteydessä on muuttunut, ja asiakkaan näkökulmasta asioinnin vaikeuskerroin on kasvanut kertaryminällä.
Kuulun itse sukupolveen, jonka kouluaikana ei ollut vielä älypuhelinta, mutta tietokone oli jo, ja tietoteknisiä edistysakselia tuli sellaiseen tahtiin, että sitä ehti sulatella. Uuden ehti oppia ja sisäistää, ja keskittymiskyky oli vielä hyvässä iskussa, kun en käyttänyt tuolloin älypuhelinta ja maailmanmeno oli yleisesti rauhallisempaa. Se antoi valmiuksia tulevaan. Ja oli aikaa ja mahdollisuuksia perehtyä.
Mutta entä ne, jotka ovat syntyneet jonain toisena aikana, tai joiden kokemukset ja mahdollisuudet eivät ole olleet samanlaiset? Jos on ikänsä tehnyt työtä, jossa näitä taitoja ei ole vaadittu, on nyky-yhteiskunnan digitalisaation vauhti melko kylmää kyytiä. Ja jos taas on syntynyt älylaitteiden ja kiireen maailmaan, kuten minua nuoremmat sukupolvet, voi sellainen keskittymisen määrä tuntua vieraalta, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli aivan tavallista kulttuurissamme. Itse koen, että toisten digimaailmaan heitteille jättäminen ei ole mikään vaihtoehto, vaan suuri häpeä. Mutta mikä avuksi? Kuinka auttaa toista ihmistä?
Digiopastuksesta on ollut alallamme koulutustakin ja siitä puhutaan paljon. Työn kautta oppii, ja mitä enemmän erilaisia tilanteita tulee vastaan, sitä enemmän huomaa, että tärkeintä tilanteissa on itse asiassa olla tukena ja kannustaa. Olla ihminen ihmiselle. Toki digi- ja verkkomaailman täytyy jossain määrin olla tuttuja opastajalle, mutta omilla taidoilla ja tiedoilla varmasti jokainen työntekijä pystyy auttamaan jotenkin. Tärkeintä on yrittää. Ja joskushan käy myös niin, että yksinkertaisesti täytyy todeta, että enempää en voi tai osaa auttaa. Mutta silloinkin voi ainakin sen verran auttaa, että opastaa seuraavaan paikkaan. Tärkeää on auttaa, ja etsiä keinoja auttaa. Pidetään asiakkaiden auttamisen kulttuurista kiinni, kaikilla osa-alueillamme, niin jatkossakin voi kuulla sanottavan: onneksi on kirjastoja.
Jonne Kauppi / Simon kirjasto
Kirjava kirjasto 