Muistan lapsuudesta Raahen kirjaston korkeat hyllyt, joiden välissä äiti ja isä katselivat kirjoja ikuisuudelta tuntuvan ajan – hyllyjen välissä oli myös pienoismalleja lasikuvun alla, joita tutkailin odotellessani hitaasti hyllyjen väleissä matelevia vanhempiani. Aikaa kuluttaessani istuin lastenosastolla olevassa pehmustetussa pyöreässä lukusopessa ja katselin kuvakirjoja, kotiin lainasin kasettiäänikirjoja, joita kuunneltiin myös automatkoilla. Kirjastossa oli kahvio, josta haimme etenkin isäni kanssa kahdestaan toteutetuilla kirjastoretkillä jäätelöpallot.
7-vuotiaana kävin Pattijoen kirjastossa kirjastonkäytönopetuksessa ja sain myös oman pahvisen kirjastokortin. Kirjastonhoitajat mainitsivat, että kirjoja pitää kohdella hyvin ja kertoivat jonkun asiakkaan jättäneen kirjanmerkiksi kuivatun kalan, joka muistuu edelleen mieleeni löytäessäni mitä mielikuvituksellisempia kirjanmerkkejä. Muistan kaksi kirjastonhoitajaa, ja miten he laittoivat lainattavan pinon tiskille siten, että kaikki viivakoodit olivat näkyvillä ja ne oli helppo lukea ”sarjatulella” viivakoodinlukijaan. Kirjaston henkilökunta oli mukavaa, mutta siltikin jollain tavalla lapsen mielestä uhkaavaa. Olin palauttanut tyhjän Enrique Iglesiasin levykotelon ja kuljin päivittäin hermostuneena levy talouspaperiin käärittynä kirjastossa, mutta en uskaltanut palauttaa sitä, myös myöhästymismaksut aiheuttivat vastaavanlaista paniikkia.
Pattijoella tutustuin myös ala-asteikäisenä populaarimusiikkiin ja kuulokkeilla varustetut nojatuolit olivat kovassa käytössä, koska minulla ei ollut kotona cd-soitinta. Kuuntelin aina samaa cd-levyä, joka oli Scatman Johnin Scatman’s World. Kerran lensimme myös pihalle kirjastosta, kun innostuimme niin kovaääniseen hihitykseen ja kommentointiin musiikinkuuntelun lomassa. Kirjoista halusin lainata aina Neiti Etsiviä, koska päähenkilö oli kaimani. Rakastin myös kauhutarinoita ja katselin usein Noidan käsikirjaa kirjaston hyllyjen välissä. Lainasin aina korkean pinon kirjoja ja yritin lukea ne mahdollisimman nopeasti, tosin usein myös huolimattomasti. Muistan myös lapsuuden vierailut mummille Espooseen ja retket paikalliseen kirjastoon, josta lainasin aikuisten osastolta kirjoja, joiden signumissa oli genretarrana pääkallon kuva.
Yläasteen alkaessa muistot siirtyvät Oulunsalon kirjastoon, jossa lukusuosikkien taso laski: luin enimmäkseen Suosikkia ja Cosmopolitania, toki myös Potterit ja muut ajan klassikot mahtuivat mukaan lukemistoon. Teimme myös kepposia; selasimme seksuaaliterveyttä koskevia kirjoja ja jätimme ne avonaisena hyllyyn odottamaan ohikulkijoita. Sovimme myös kerran sokkotreffit kirjaston asiakaskoneen kautta Kiss Fm-chatissa, ja hihittelimme treffeille saapuneelle miehelle hyllyjen välistä. Jälkikäteen mietittynä olen tainnut aiheuttaa melkoisesti harmaita hiuksia kirjaston henkilökunnalle.
Kiinnostuin tuohon aikaan myös lukemaan elämäkertoja ja lainasin nuorta mieltä kuohuttavia tarinoita keskitysleireistä ja onnettomista naiskohtaloista. Muistan miettineeni, että vastaavia julmuuksia ei voisi enää koskaan tapahtua modernissa maailmassa – ja kuinka väärässä olinkaan. Yläasteen äidinkielenluokassa oli myös pieni kirjasto, josta löysin mieleistä lukemista, kuten Sieluni kyyneleet, Minä Phoolan Devi, Myyty ja Aavikon kukka. Muistan myös ensimmäiset treffini pojan kanssa, jotka sovimme Oulun kaupunginkirjastoon, koska emme keksineet muuta lämmintä paikkaa talvisesta kaupungista.
Vuosien saatossa kaunokirjallisuus vaihtui tenttikirjoiksi ja ykköskirjastoksi tuli Oulun yliopiston kirjasto, jossa istuin monet illat lukemassa rauhassa. Valitettavasti koin tuohon aikaan jonkinlaista syyllisyyttä kaunokirjallisuuden lukemisesta, kun olisin voinut käyttää saman ajan opiskeluun.
Nyt asun Lapissa, työskentelen kirjastossa ja asun Muonion ensimmäisen kirjastonhoitajan rakentamassa talossa. Lainaan paljon kirjoja, elämäkertoja, sarjakuvia, asiakkaiden kehumia teoksia, nuoruuden suosikkeja, mutta liian harvoin ehdin paneutua niihin. Myönnän: pidän edelleen äänikirjoista ja kuuntelen niitä päivittäin.
Vien välillä perjantaisin 3- ja 5-vuotiaat tyttäreni kirjastoon päivähoidon jälkeen. Tunnen ilon sykähdyksen, kun huomaan miten kirjastovierailu on heille viikon kohokohta ja miten he uppoavat tarinoiden maailmaan, kun luen heille ääneen. Kannan poistokirjoja kotiin, koska ehkä niiden avulla en mene vararikkoon korvattavien kirjojen vuoksi. Luen lapsilleni päivittäin ja toivon kirjaston juurtuvan arkiseksi osaksi heidän elämäänsä. Toivon, että heistä tulisi aikuisena ahkerampia lukijoita, kuin minusta tuli. Samalla mietin mitkä kirjastomuistot painuvat heidän mieliinsä, ja mitkä niistä he muistavat vielä aikuisenakin.
Esikoinen tutustumassa uhkaaviin kirjastotäteihin 😉
Paula Löppönen, Muonion kunnankirjasto
Kirjava kirjasto 