Sehän on aivan valtava! Kieltämättä hirvitti, kun näin autokoulun kuorma-auton ensimmäisen kerran. Kiipesin kyytiin ja sain opettajalta ohjeet liikkeelle lähtöön. Ajettiin siinä pari kierrosta Rovaniemen matkahuollon parkkipaikkaa ympäri ja sitten muun liikenteen sekaan. Aika hurjaa, näin jälkikäteen ajateltuna.
Keväällä 2023 kaipasin totaalista elämänmuutosta. En kuitenkaan halunnut vaihtaa pois kirjastoalalta. Sitten tuli mahdollisuus palata taas vuosien tauon jälkeen kirjastoautoon. Aiemmin hoitelin autossa vain virkailijan töitä, mutta tässä tapauksessa sitä pitäisi myös ajaa itse. Kuukauden teoriaopintojen jälkeen alkoivat ajotunnit Rovaniemellä. Kirjastoauton kuljettajaksi alkaminen alkoi konkretisoitua. Ei ollut helppoa ajaa isolla autolla kaupungissa, eikä asiat todellakaan sujuneet aina sukkelasti varsinkaan ensiyrittämällä. Vanha, kaiken nähnyt kuorma-auto kuitenkin myös palkitsi kokelaan. Oli hienoa onnistua tehtävässä ja saada kehuja myös opettajalta. Tässä vaiheessa löysin äänikirjat ja nimenomaan tietokirjat. Iltaisin Aivokirurgin muistelmat (Hernesniemi) piti ajatukseni kirjan tapahtumissa, kunnes nukahdin mukavasti, enkä jäänyt liikaa jahkailemaan seuraavan päivän haasteita.
Samalla kuljin kirjastoauton mukana ja opettelin Sodankylän kyliä. Ja niitähän riittää! Satakunta pysäkkiä piti myös painaa mieleen. Ajokortin saatuani olikin jo talvikelit ja kuten muistamme, talvesta tuli aika runsasluminen. Lumi ja pimeys eivät ainakaan helpottaneet tilannetta, kun varsinainen ajoharjoittelu kirjastoautolla alkoi. Oli ihan erilaista ajaa maantievauhteja kapeilla talvisilla teillä, kuin verkkaisempia taajamanopeuksia kesäkelillä laitakaupungin nukkuvissa kortteleissa, mihin olin tietysti autokoulussa tottunut.
Kokemus alkoi karttua, mutta epäonnistuminen tai takapakki voi tulla eteen opetellessa ja vielä myöhemminkin. Silloin mieleen voi hiipiä ajatus; entä jos minusta ei olekaan tähän pestiin? Iltaisin kuului luurista Mitä meistä jäljelle jää (Black) -kirjan rauhallinen lukijaääni. Toisaalta hyvä takapakki tarkoittaa tietysti sitä, että peruutus oli onnistunut. Olen iloinen jokaisesta toimivasta peruutuksesta. Kirjastoautolla kun mennään ja peruutellaan aikamoisiin paikkoihin. Joskus peruutus käy käden käänteessä, toisessa paikassa taidot ovat koetuksella. Mikään ei tule ilmaiseksi, kaikkea täytyy harjoitella kerta toisensa jälkeen. Onneksi toinen kuskimme Arja jaksaa neuvoa ja opettaa minua kärsivällisesti tai liikoja hermostumatta.
Kevään mittaan lähdin ajelemaan jo yksin. Ensimmäisenä 2 km päähän lähikoululle ja siitä pikkuhiljaa muille reiteille. Asfaltti suli ja iltareiteilläkin oli valoisaa. Ajamisen lisäksi täytyy huolehtia myös auton kunnosta; renkaiden vaihdosta, huolloista, katsastuksesta ja monista muista asioista. Samaan aikaan tarkastelimme myös aikatauluja ja viilasimme niitä ennen uuden ajokauden alkua syksyllä. Pysäkkien tilanne elää koko ajan, asiakkaita poistuu ja johonkin toiseen paikkaan voi tulla uusia. Ensimmäinen vuosi on ollut opettelua joka päivä. Hyvä työyhteisö ja puhelinsoiton päässä olevat kontaktit muista sidosryhmistä auttavat, jos jokin selvittämistä vaativa asia tulee eteen. Yksin ei tarvitse koskaan jäädä! Olen oppinut vuoden aikana paljon Sodankylästä ja tutustunut isoon joukkoon hienoja ihmisiä. On mukava nähdä heitä kaikkia aina kolmen viikon välein, kun auto kiertelee ympäri laajaa kuntaa. Kirjastoauto on erittäin tärkeä ja pidetty kunnan tuottama palvelu.
Kuuntelen myös edelleen iltaisin hetken niitä tietoäänikirjoja. Mitä enemmän nippelitietoa, sen parempi. En välitä ollenkaan esimerkiksi sienistä, mutta Näkymätön valtakunta (Sheldrake) on ollut yllättävän hauska teos asiaan perehtymiseen. Lukijana vielä nappivalinta tähän kirjaan. Tietokirjan kanssa homma ei edes lähde käsistä, eikä loppuyö mene aina uutta lukua aloittaessa; ”ehdin minä yhden vielä..!”
Touho-poro Lokan kylässä odottaa, että pyörätuolinostin lasketaan alas ja hän pääsee lainaamaan.
Laura Pitkänen, Sodankylän kirjastoauto Hilla
Kirjava kirjasto 